Miksi harjoitella juoksutekniikkaa?
Jokainen voi oppia juoksemaan taloudellisemmin ja tehokkaammin.
Ihmiset ovat erilaisia, eri pituisia, kokoisia, ja heillä on eri ominaisuuksia, eri juoksutapoja ja eri -tekniikoita, joita he ovat oppineet matkan varrella. Toisin sanoen jokaisella ihmisellä on oma juoksutyyli.
Harva juoksee niin sanotusti täydellisesti, eikä tarvitsekaan. Juoksuvauhtia ja juoksutekniikkaa voi kuitenkin aina parantaa erilaisilla harjoitteilla.
Virheistä ratkaisuihin
Toiset juoksevat istuvassa asennossa, toiset nojaavat liian eteen.
Juoksun askellus pyörii toisilla liian takana, toisilla liikaa edessä.
Juoksuaskeleet ovat monilla usein vajavaista, koska ei ole opittu käyttämään oikeita lihaksia. Esimerkiksi askel on lyhyt, koska ei osata työntää pakaralla, tai nilkan käyttö on lähes olematonta, koska ei ole oppinut käyttämään tarvittavia lihaksia.
Juoksutekniikassa eri vartalon asennot vaikuttavat toisiinsa, joten virheisiin on vaikea löytää yksinkertaisia täsmäratkaisuja.
Mutta. Ratkaisuja on, ja ne toimivat kaikille, jotka jaksavat yrittää. Pitää vain muistaa, että sormia napsauttamalla tekniikka ei parannu, vaan tarvitaan pitkäjänteistä harjoittelua – mieluiten valvovan silmän alla, sillä väärin tehdyistä liikkeistä on harvoin hyötyä.
Juoksutekniikaharjoittelu on hyödyllistä kaikille. Eri tekniikkaharjoitteilla saadaan aktivoitua eri lihaksia, jotka ovat tärkeitä juostessa.
Tekniikkaa harjoittelemalla pyritään saamaan aikaan seuraavia muutoksia
- pidentämään askelpituutta
- korjaamaan lantion asentoa
- parantamaan nilkan käyttöä
- korjaamaan juoksuasentoa ja ryhtiä
Pitkäjänteinen työ palkitaan
Yksi hyvin yleisistä virheasennoista on niin sanottu istuva juoksuasento. Sen yleisin ongelma on pakaralihasten heikko kunto tai se, että pakaralihas ei aktivoidu kunnolla. Tähän ongelmaan on olemassa loistavia täsmäaseita, mutta hokkuspokkus-temput on syytä unohtaa. Aikaa muutos vie.
Toinen yleinen virhe on kantavoittoinen juoksu, eli eteneminen siten, että kantapää osuu ensin maahan. Tällöin nilkan luontainen vaimennuskyky ja elastisuus jää käyttämättä, mikä vaikuttaa osaltaan askelpituuteen.
Kuten sanottu, hokkuspokkus-ratkaisut voi unohtaa. Juoksutekniikkaa kannattaa harjoitella viikottain, ja kehitystä tapahtuu vamasti.
Valaistumisiakin tapahtuu. Joskus tiettyä liikettä on harjoiteltu jo monella eri harjoituskerralla, eikä se vain ole onistuakseen. Aina vähän väliä kuitenkin tapahtuu heureka-hetki, kun jokin asia vain loksahtaa paikalleen.
Paljon hyötyä
Juoksutekniikkaa kannattaa harjoitella ensinnäkin taloudellisemman juoksuasennon saavuttamiseksi. Jos juoksu on taloudellisempaa, eteenpäin meno vie vähemmän energiaa ja tulokset paranevat.
Mitä parempi tekniikka, sitä helpompaa juokseminen on. Sitä jopa saattaa välillä tuntua, että matka etenee kuin itsestään.
Tekniikan harjoittelu auttaa lisäämään vauhtia. Tällöin on reserviä, ja seuraavan vauhtikynnyksen ylittäminen on lähempänä.
Vauhti ja tulokset eivät suinkaan ole ainoa syy tekniikan opettelemiseen. Juoksu on tärähtelevää liikettä, ja välillä nivelet ovat kovilla. Kun harjoittelee erilaisia liikemalleja, saa keho erilaisia ärsykkeitä ja eri lihakset vahvistuvat, mikä voi olla hyödyksi vammojen ehkäisemisessä.
Vapaalaskua Lyngenissä
Vapaalaskua Lyngenissä.
Lyngen on vapaalaskijalle täydellinen temmellyskenttä. Lyngseidetin kylästä tunnin ajomatkan päässä on lukemattomia huippuja, ja reittejä löytyy pilvin pimein sekä aloittelijoille että kokeneille menijöille. Lautalla Tromssan tai itään Olderdalenin suuntaan löytyy aina vain enemmän laskettavaa ja tutkittavaa.
Kävin elämäni ensimmäisellä vapaalaskureissulla vuona 2019 Lyngenissä, Pohjois-Norjassa. Mahtava reissu, jonka tekstitaltioinnista voi nauttia alta.
Minä ja Simo kapuamassa ylös Rundfjelletiä.
Vapaalaskua Lyngenissä, osa 1 - takapihalta rundfjelletille
Tultiin viime yönä Norjan Lyngenistä huikealla ajosuorituksella. Ajopäivät mukaan lukien 10 päivän reissu, joista 7 päivää päästiin nousemaan ja laskemaan. Kukaan meistä kolmesta ei ollut aikaisemmin laskenut splitillä, ja vapaalaskukokemukset rajoittuivat maksimissaan pieneen haikkaukseen hissiltä. Lasku- ja retkeilykokemusta on sen sijaan reilusti, joten ainoastaan lumiturvallisuus oli huolenaiheena ennen lähtöä, varsinkin kotiväellä.
Kamat vuokrattiin kuinoma.comista ja backroad.fi:stä: kolme vyöryreppua ja kolme splittisettiä eli lauta, siteet, sauvat ja skinit. Näiden lisäksi tietysti repuista löytyivät lumiturvallisuusvarusteet, eli sondit ja lumilapio - ja tietysti toimivat piipparit.
Matka Helsingistä Lyngeniin taittui kahdessa osassa yhden yön yöpymistaktiikalla. Matkahan sujui kuin rasvattu – melkein. Helpotustauolla sysipimeällä bussipysäkillä siinä Tornion kohdilla allekirjoittaneen lompakko päätti salaa hypätä lumihankeen.
No, noin 20 minuutin ja viiden eri (todella samannäköisen) bussipysäkin tarkastamisen jälkeen lompakko löysi taas tiensä taskuun ja matka jatkui. Kerkesi siinä muutama kirosanakin päästä kun mietti mihin kaikkiin h****tin paikkoihin pitää alkaa soittelemaan. Eipä olisi toisaalta tarvinnu maksella mistään mitään.
Jälkeenpäinhän koko episodi oli hauska juttu, ja mietittiinkin siinä autossa ajellessa, että olihan se ihan tervetullutta kommellusta muuten niin tylsän jurnuttavalle ajomatkalle. Mutta. Vielä ennen pääsyä ensimmäiseen nukkumaosoitteeseen veti kuskimme auranväistöliikkeen hieman liian leveäksi lumipenkan puolelle. Siinähän sitten oltin keskellä sysipimeää metsää jumissa. Kylmäkään ei ollut, ei.
Muutaman kirosanan jälkeen kaivettiin lapiot esiin ja ruvettiin lumitöihin. Loppupeleissä auto saatiin pienellä kaivamisella ja ärräpäiden sävyttämällä työntämisellä penkasta ulos. Toki puoli tuntia kello yhdeltä yöllä olisi voinut viettää vaikka saunassa, mutta päästiin ainakin harjoittelemaan lapioimista, eli vyöryvarustukselle oli kuin olikin käyttöä!
Näkymä Rundfjelletiltä.
Seuraavan päivänä päästiin Lyngeniin, ja suunnattiin
ostamaan karttoja: Lyngenin urheilukauppa ei valitettavasti ollut auki enää klo 16 lauantaina, mutta Magic Mountain Lodgesta saatiin sekä Pohjois-Lyngenin että Etelä-Lyngenin kartat varsin norjalaiseen 30 e kappalehintaan. Meillä oli mukana Ski Touring in Troms -kirja, josta oltiin jo tsekkailtu meille mahdollisesti sopivimmat reitit. Kirjan lisäksi kugo.no -sivustoa tuli luettua ahkerasti, sieltä kun löytää lähestulkoon joka huipusta jonkinlaisen kuvauksen. Majoituksemme sijaitsi Sör-Lenangenissa aivan Stetindenin ja Rundfjelletin kupeessa ja oli kaikin puolin loistava. Kauppa n.15 min ajon päässä ja lähin huippu skinnattavissa kotiovelta, ajomatkaa etelä-Lyngeniinkin vain maltilliset 1,5 h.
Ensimmäisenä päivänä lähdettiin kahdestaan Antonin kanssa suoraan kotiovelta kohti Rundfjelletiä (n.780m). Nousu sujui suhteellisen kivuttomasti tuoreilla jaloilla, ainoastaan lonkankoukistajat joutuivat koville. Noustessa oli sankkaa lumisadetta ja melko tuulista, mutta onneksi ruokatermarissa oli hyvät eväät, joiden hajujen perään saksalaisturistit kuolasivat pitäessämme taukoa. Huipulle päästessä oli aurinko jo hiipinyt esiin, joten ei kun sukset laudaksi, siteet kiinni ja alas. Lasku itsessään oli aivan järjettömän huikeaa! Puuterin pöllyttelyn jälkeen naamat eivät millään pysyneet peruslukemilla vaan molempien hymyn näki luultavasti tunturin huipulta, eikä majoitukselle skinnailu tuntunut enää miltään. Vielä siihen terassilla pari apres-ski -olutta. Aijai!
Rundfjelletin yläosista.
Toisena päivänä lähdettin etelä-Lyngeniin Rassevarrille. Olisi ehkä pitänyt kysellä joltain, että onkohan siellä mahdollisesti lunta. Nousu 500m asti sujui ihan kivasti, ja lumi vaikutti laskettavalta. Tauolla aurinko paistoi todella lämpimästi ja kun Anton kaivoi meille kivan taukosuojan ei pieninkään tuulenvire päässyt häiritsemään jälkkärisnickersin ja kahvin nautintoa. Tauon jälkeen lähdettiin nousemaan jyrkempää rinnettä – ainakin yritettiin. Rinne oli täysin laskukelvotonta p***aa, eli toisin sanoen hyvin jäinen ja sen nousemiseen olisi tarvinnut cramp-onit. Kolmisen varttia jaksettiin ahertaa ylöspäin, mutta sen aikana tuli selväksi, että laskukaan ei tule olemaan mistään kotoisin jäisessä lumessa.
Ei kun ruoat naamaan ja laudat jalkaan. Aurinkokin sopivasti meni pilveen ja lasku osoittautui juuri niin kehnoksi kuin arvata saattaa: jäätä, vähän jäistä lunta ja sen päälle vielä kehnoja reittivalintoja. Alhaalla lähinnä vatutti. Pari kolme tuntia nousua ja kolmisen tuntia ajoa aivan turhaan. No, näkymät sentään olivat edelleen huikeat ja tämänpäiväisen kokemuksen perusteella näytti siltä, ettei viereiselle Perstindenillekän tarvitse tulevina päivinä ajella, sillä sen lumipeite näytti aivan samalanlaiselta koppuralta kuin Rassevarrinkin.
Rassevarrilla tauolla. Vielä oli kivaa.
Illalla piti vielä lähteä hakemaan Simo Tromssan lentokentältä, jotta saatiin koko kööri kokoon.
VAPAAlaskua lyngenissä, Osa 2 - ihan macgyverina
Simppakin saatiin siis mukaan remmiin. Sen verran hyvää säätä oli luvattu, että ajateltiin herätä aikaisin ja lähteä Lyngenin pohjoisosaan Russelvfjelletille ottamaan huikeatakin huikeampia kuvia uskomattomasta puuterinpöllytyksestä.
Ihan suunnitelmien mukaan ei homma edennyt.
Ensinnäkään ei päästy ihan kärppänä liikkeelle, mutta eipä lomalla jaksakaan liikaa höntyillä. Toisekseen ei muuten paistanut aurinko vaikka kuinka yr.no appia ja sivustoa päivitettiin. Silti tunnelmat olivat katossa, helppo nousu tiedossa, ja mahdollisesti ihan hyvä laskupätkäkin..
Oltiin näpytelty GPS-laitokseen aika tarkasti sama reitti kuin Skiing in Troms -kirjassa oli ehdotettu. Sehän sitten loppupeleissä kiersi aivan hemmetisti, tasaisen varmaa yhden asteen nousua noin pari-kolme kilometriä, eli suunnilleen noin puolet vähemmälläkin olisi päässyt. Meikäläisen reidet olivat jo sen verran raihnaiset kahdesta edellisestä päivästä, että tasaisella lykkiminenkin alkoi puuskututtaa. Onneksi teräskuntoisen Simon varustus puuttui peliin ja aiheutti ylimääräisen tauon: sauva nimittäin sanoi itsensä irti, ja jouduttiin turvautumaan survival-taitoihin. Kokeneina eränkävijöinä Anton ja Simo tarvitsivat sauvan korjaamiseen vain pari oksaa ja teippiä.
Pari tunturikoivua ja urheiluteippiä - ihan McGyverina.
Ei se sauvan rikkoontuminen mihinkään vaikuttanut. Simppa ja Anton painoivat kärjessä ja itse puuskuttelin perässä. Pääsin kuitenkin kaksikon perässä huipulle, jossa vallitsi olosuhteet kuin Mordorissa - tuuli niin penteleesti. Siinä ei auttanut kuin mennä kiven taakse suojaan nauttimaan eväitä ja miettimään mistä suunnata alas. Mietinnät osoittautuivat melko turhiksi, sillä lumi oli haastavaa joka paikassa ja näkyvyys oli huono. Tauolta saatiin sentään iloisia kuvia, kun Simo yritti kauhoa ruokaa ostamastaan "ruoka"termarista ainoalla tarpeeksi pitkällä välineellä, eli puukauhalla.
Anton, Simo ja puukauha.
Kahden surkean laskun jälkeen piti päivälle 4 keksiä joku hyvä laskupätkä. Oltiin kuultu hyvää Rørnestindenistä. Lähdetiin taas melko myöhään liikkeelle, ja piti vielä käydä vuokraamassa piippari, kun mukana ollut vuokrapiipitin oli lopettanut yhteistyön. Onneksi kylän urheilukaupasta sai sellaisen, ja jopa ihan suhteellisen edukkaasti, kun Norjan hintatasoa miettii.
Lähdettiin nousemaan kurun/joen vasenta puolta vanhoja jälkiä pitkin. Kaikki sujui yllättävän kivuttomasti, ja safkatauolla jopa aurinkokin alkoi pilkahtelemaan.
Rörnestindenin taukopaikalla näkymät olivat kohdillaan.
Tauon jälkeen alkoi kuitenkin hymy hyytyä. Varsinaisen jyrkän juurelle oli vielä perkeleesti matkaa ja esiin tullut aurinkokin alkoi uhkaavasti suunnata huippujen taakse. Jyrkän kohdan nouseminen oli jo todella raskasta, lähinnä itselleni. Kovempaa ei yksinkertaisesti päässyt eteenpäin, ja jotta olisi edes jonkinlainen näkyvyys, lähdettiin laskemaan noin 800 metristä. Olin laittanut täksi päiväksi polarin käteen, ja nousun aikana pystyin kellostani katselemaan kun sykkeet pauhasivat 180 paremmalla puolella.
Ylösnoustessa oli jo selvää, että lasku tulee olemaan tänään vähintäänkin ookoo. Ja olihan se taas nättiä, pari-kolmesataa metriä tuoretta lunta, eikä ketään muita näköpiirissä!
Taisin jo mainita, että jo edellinen nousu oli ollut melko hapokas – vielä oli hapokkain osuus kuitenkin edessä. Laskun jälkeen piti nousta noin puoli tuntia lähtöpaikkaa kohti, jotta sinne pääsi laskemaan. Litimärät sukat ja kengät alkoivat tässä vaiheessa hiertämään, ja paras lasku oli ohi. Eväätkin oli jo syöty, joten motivaatiota piti toden teolla kaivaa kassin pohjalta. Pari kirosanaa ja ei kun jalkaa toisen eteen.
Lasku takaisin lähtöpaikalle oli kuitenkin hauskaa kikkailua, mutta koko kolmikon energia- ja voimatasot alkoivat olla sen verran lähellä nollaa, että loppupätkän laskeminen oli lähinnä kaatuilua ja muitnaa. Kaiken kaikkiaan vaikka Rørnestinden osoittautui erittäin rankaksi nousuksi, oli se silti huikea kokemus kahden huonomman laskupäivän jälkeen. Lisää näitä!
Rörnestinden ja täydellinen laskusää.
Vapaalaskua Lyngenissä, osa 3 - valkoista kultaa
Jos joku on muuten lähdössä Lyngeniin tai muualle Norjaan laskemaan, kannattaa muistaa yksi asia. Ruoka on Norjassa he-le-ve-tin kallista. Käytiin paikallisessa Joker-kaupassa ostamassa muun muassa meetwurstia. 6 euroa sadastaviidestäkymmenestä grammasta metukkaa! Terrrve. Ja kaljatkin oli kaupassa piilotettu ihan eri huoneeseen, meinasi jäädä ostamatta. Eli siis Muoniossa kauppaan, tai sitten Kilpisjärven K-Markettiin. Molempien läheisyydestä löytyy Alko.
Asiaan.
Neljäs päivä oli sen verran rankka, että viidentenä oli pakko ottaa joku vähän iisimpi nousu, koska jalat ja kädet ja koko kroppa oli melko finaalissa. Suunnitelmissa oli ollut mennä uudestaan kämpän vieressä sijaitsevalle Rundfjelletille, ja kun sää näytti hyvältä, päätettiin nousta sinne.
Sen lisäksi että nousu oli mukavan helppo, ainakin verrattuna edelliseen päivään, tarjosi Rundfjellet jälleen todella upeaa laskettavaa. Ainoastaan reisien heikko happi heikensi laskufiilistä. Välillä joutui nimittäin ihan pysähtymään, koska takareisi ei vain yksikertaisesti jaksanut puristaa enempää.
Ainakin henkilökohtaisesti alastulo on se juttu, jonka takia tätä puuhaa tehdään. Sen takia Rundfjellet houkutteli myös seuraavana päivänä, ja sinnehän me noustiin. Nyt ei jaksettu nousta ihan huipulle, koska noin 600 metrin yläpuolella ei lasku ollut kertaakaan ollut loppupätkän veroista. Kuin ihmeen kaupalla, ei myöskään reisissä enää tuntunut niin paljon kuin edellisenä, tai oikeastaan kolmena edellisenä, päivänä. Illalla nautitut palautusviskit olivat ilmeisesti toimineet juuri oikein.
Lasku oli taas kerran aiiivan uskomattoman hieno kokemus. Lunta oli tullut edellisenä yönä ja aamuna, joten rinteen lumitilanteen pitikin olla hyvä. Vielä kun arska helli lämpöisesti taivaan täydeltä oli taas hymyssä pidättelemistä - laskupäivä oli täydellinen!
Simo ja Anton Rundfjelletillä.
Seitsemännen eli viimeisen päivän kohteeksi valittiin Perstinden. Tietenkin ihan pelkästään nimen perusteella Perstinden piti ehdottomasti käydä testaamassa. Olin myös kuullut reitistä ennen reissua positiivisia asioita. Toisaalta, kun Antonin kanssa käytiin Rassevarrilla, näytti Perstindenin pinta kaukaa todella kehnolta, joten sen takia päätös ei ollutkaan niin helppo. Sääennusteen mukaan sinne olisi kuitenkin pitänyt sataa yöllä reilusti lunta, joten lähdettiin matkaan.
Viimeisen päivän kunniaksi päivästä myös tuli paras. Keli oli todella lämmin, ja taas noustessa pärjäsi enemmän kuin hyvin pelkällä kerrastopaidalla. Nousun aikana tuli ylimpien kumpujen aikana mietittyä, että tuleeko se huippu sieltä koskaan vastaan, mutta tulihan se, jopa Erenille. Huipulla sää näytti erittäin epäilyttävältä – pilviä, tuulta ja huono näkyvyys. Ei kuitenkaan mikään hernerokkasumu, joten laskuun pystyi lähtemään ihan luottavaisin mielin, vaikka ihan yksimielisiä ei tulosuunnasta oltukaan.
Kuten jo sanottu, lasku oli koko reissun paras. Todella pitkä pätkä pehmeää, neitseellistä, valkoista kultaa.
Huippureissu ja huikeat 7 laskupäivää. Ensi kerralla pitää vetää joku kestävyysharjoittelujakso pohjille tai vaihtoehtoisesti ottaa astmalääkkeitä mukaan. Sunnuntainakin olisi ollut aikaa laskea, mutta sää muuttui vetiseksi, räntäiseksi ja lumiseksi, eli rinteeseen ei ollut mitään asiaa, sillä näkyvyys näytti olevan huipulla tasan nolla. Eipä se juurikaan meitä haitannut, oli jo aikakin lähteä kotiin. 17 palauttavaa tuntia autossa istumista edessä.
Perstinden, lumi ja pilvet.
Automme, Eki, oli toiminut koko matkan todella hyvin. Siinä oli ollut jonkinnäköistä kytkinvikaa ennen kuin lähdettiin matkaan, mutta korjaaja oli arvellut vian johtuvan jarrunesteiden jäätymisestä. Tulomatkalla kytkin juuttui pohjaan kerran, mutta sen sai sieltä jalalla nostettua takaisin ylös, joten ei mitään ongelmaa. Kotimatkalla suurin piirtein Viitasaarelle asti Eki esitti parastaan, kulki ripeästi ja yskimättä, juuri niin kuin elämänsä kunnossa olevalta 20-vuotiaalta voi odottaa. Sitten nelostien liikenneympyrät laittoivat Ekin pasmat sekaisin – kytkin ei pongahtanut enää takaisin ylös.
Ei huolta, Eki hoitaa.
Ja niin hoitikin, kytkimen sai jalalla edelleen nostettua ylös, ja valtatiellä ei ollut mitään ongelmaa, kun kytkintä ei tarvittu. Ei pienintäkään, vaikka Anton täräytti Vaajakoskella kanttariin leikkiessään rallikuskia ja vetäessään shikaanin mahdollisimman suoraan. Vitsailin matkalla, että "jäädään varmasti kehälle, kun Eki hyytyy".
Ei muuten jääty, päästiin Pakilan Teboilin rampille asti.
Siinä se kytkin sitten jäi lopullisesti pohjaan, eikä noussut enää takaisin ylös. Päästiin työntöhommiin, kello 03.30, n.17 tunnin ajon jälkeen. Ja parisataa metriä kotiovelle. Eki parkkiin, suoraan sanoen helposti!
Lyngen on hieno paikka, vaikka kartat maksavatkin 30 euroa. Kappale. Ehkä kartoille tulee vielä käyttöä, sillä vuonot, revontulet ja lukuisat huiput ovat aivan varmasti tulevaisuudessa reissukohteena. Mutta olisiko sittenkin joku hissinousu jossain välissä mukava.. Japanissa on kuulemma hissejä ja lunta. Sitä ennen tässä pitää ehtiä kyllä ainakin surffaamaan.
Baleal, Portugalin surffauksen helmi
Baleal, Peniche, Portugali
Surffaus Portugali, Portugalin parhaat surffirannat
Mitä pitää tietää, jos haluaa surffaamaan Balealiin tai Portugaliin
Jos suuntaa Portugaliin surffaamaan, on mielestäni Balealin surffikeskittymä Penichen kaupungin vieressä yksi parhaista vaihtoehdoista.
Surffaamaan pääsee lähes varmasti, ainakin kesäkuukausien ulkopuolella. Aaltoja on nimittäin tarjolla noin 90 prosentin todennäköisyydellä.
Jos rakastuin surffaamiseen heti, niin rakkaus Balealiin syttyi hieman hitaammin - vasta toisella kerralla.
Toisella kerralla lähdin matkaan yksin ja menin Baleal Surf Campin kurssille. Se viikko oli ikimuistoinen. Huikeita ihmisiä, räpiköimistä vedessä, onnistumisia ja epäonnistumisia, aftersurffia ja nauruja. Balealin tunnelma onkin ehdottomasti pikkukylän paras puoli. Ihmiset tulevat ympäri maailman surffaamaan ja tasoja sekä tyylejä löytyy ihan laidasta laitaan. Jengiä on välillä hieman liikaa, mutta hyvin on aina mahtunut mukaan. Vaahtovedessä opettelevat ja eteen melovat tulokkaat kuuluvat asiaan, samoin kuin aaltoja epähuomiossa varastelevat innokkaat vihreiden aaltojen ensikertalaiset. Kädennosto oman virheen merkiksi on enemmän sääntö kuin poikkeus - ja sen takia veteen on aina kiva mennä, oli ruuhkaa tai ei.
Baleal elää surffauksesta, ja siksi se on juuri niin huikea paikka surffihenkiselle. Siellä ollessa on surffikuplassa, oikeastaan täysin ulkona muusta maailmasta. Kaikki puhuvat surffauksesta, ja se on läsnä 24/7.
HYVÄ TIETÄÄ SURFFAUKSESTA BALEALISSA
Balealin ja Penichen erinomaisuus johtuu tunnelman lisäksi sen rannoista, sillä rantaviivaa on pohjoiseen, länteen ja etelään, tai ainakin kolmeen eri suuntaan. Joka suuntaan on myös vaihtoehtoja breikeistä eli aalloista, mikä mahdollistaa sen, että yleensä surffattavaa löytyy monipuolisesti eritasoisille. Itse olen ollut Balealissa yhteensä noin 60 päivää kesällä/syksyllä ja vain suunnilleen kolmena päivänä on ollut mahdoton surffata. Täysin flättiä ei ole oikeastaan ollut ikinä.
SPOTIT
ALOITTELIJAN kannalta Baleal on loistava paikka. Rannat ovat lähes täysin hiekkapohjaisia, eli kiviä ei tarvitse varoa.
Suojaisia spotteja on paljon.
molho leste - penichen kaupungin eteläpuolella oleva kiva pieni maininki aloittelijoille
prainha - balealin saaren itäpuolella sijaitseva leppoisa aalto
cantinho da baia - balealin saaren eteläpuollella suojassa oleva hauska spotti
HIEMAN ENEMMÄN SURFFANNEILLE löytyy myös paljon tarjontaa. Edellä mainittujen lisäksi keskitason surffaajat voivat valita seuraavista:
bananas - molho lesten vieressä oleva hieman voimakkaampi aalto
balealin lahti - iso lahti tarjoaa paljon erilaista aaltoa
almagreira - pitkä ranta lagidesta itään on toimiessaan täynnä breikkejä
lagide - balealin kenties tunnetuin aalto. riutan päällä breikkaava lempeä, mutta kuitenkin voimakas - toimii lähes aina!
Balealin ja Penichen välissä oleva iso lahti tarjoaa yleensä paljon eri aaltoja. Bar do Brunon edessä kannattaa suunnata aalloille usein mid tiden ja high tiden välillä.
PRO-SURFFAREILLE löytyy swellistä riippuen tekemistä.
supertubos - Penichen eteläpuolella sijaitseva voimakas aalto - täällä järjestetään portugalin World surf seriesin kisa
balealin lahti - on isommalla swellillä täynnä huikeita aaltoja lähes barreleiksi asti
lagide - toimii myös kokeneille, vaikka ei olekaan kaikista jyrkin
Kävellen pärjää Balealin kahteen suuntaan avautuvalla rannalla, mutta jos haluaa varmistaa päivän parhaat aallot, kannattaa olla käytössä auto, että pääsee tarvittaessa surffaamaan Penichen eteläpuolelle Supertubosiin/Bananasiin/Molho Lesteen. Myös Almagreiraan ja siitä itään jatkuvalta rannalta voi löytää auton kanssa ruuhkattomia breikkejä.
PLUSSAT
+ Lähes varmat aallot
+ Viihtyisä pieni kylä
+ surffaaminen läsnä joka paikassa
+ yleinen hintataso halpa
+ paljon eri surf campeja / hotelleja / ravintoloita
+ hyviä spotteja eri tasoisille surffaajille
MIINUKSET
ruuhkaista
kalliit ruokakaupat
surf
MAJOITUS
Baleal on täynnä hostelleja, asuntoja, hotelleja ja surf campeja. Surf camppeja on valtavasti, mutta valtaosa vaikuttaa olevan hyviä. Suosittelen silti seudulla pisimpään toiminutta Baleal Surf Campia.
Se on huikea paikka surffauksen opetteluun, ja surffaamisen lisäksi saa tutustua aina uusiin ihmisiin ympäri maailmaa. Opetus on pääpiirteittäin hyvällä tasolla, ja paikan johtaja Bruno pitää huolen, että asiakkaiden viihtymisestä välitetään.
Yksi campin parhaista puolista on se, että laudat sijaitsevat rannalla, josta pääsee parhaimmillaan veteen alle minuutissa. Surffisession jälkeen vuokrauspisteen ravintolassa Bar do Brunossa voi nauttia esimerkiksi yhden palauttavan oluen.
